Onnistuneet Vpl. Pyhäjärvi-juhlat Mouhijärvellä.

Juhlatoimikunta ei ollut turhaan nähnyt vaivaa juhlajärjestelyissään Mouhijärvelle. Aikaisemmista juhlista olikin kulunut jo 24 vuotta. Juhlatoimikunta Kari Äikäksen johdolla onnistui eri juhlatapahtumien ohjelmien suunnittelussa siten, että juhlista jäi todella hyvä mieli. Eri tapahtumiin osallistuikin kahden päivän aikana lähes 900 henkilöä. Vaikka juhlavieraiden runsas määrä yllättikin järjestäjät kaikki tilaisuudet vietiin läpi onnistuneesti. Kaunis aurinkoinen sää suosi myöskin juhlijoita.

Sukuseminaari avasi juhlat
Lähes 100 osanottajaan nouseva yleisö sai asiantuntevaa opastusta Antero Pärssisen kertoessa Pärssisten sukuseuran perustamisvaiheista. Kauko Hinkkanen kertoi esityksessään sukututkimuksen apuvälineistä mm. internetin käyttömahdollisuuksista. Todettiin, että Pyhäjärven osalta kirkonkirjojen tallentaminen on jo varsin pitkälle vietynä ja kaikkien luettavissa tietokoneen ruudusta. Jari Kukko kertoi Kukkojen Sukuseurasta, joka on perustettu jo 1964. Tämän suvun juuret menevät aina 1591 luvulle saakka.

Sukututkimuksen tietolähteitä
Perinteisesti olemme tottuneet näkemään sukututkimuksen tulosteena tauluja, joissa on esitetty suvun jäsenten elämänkaari numerotietoina. Esipolvitauluis-sa on edetty nykyajasta kohti menneisyyttä. Sukutauluissa taas olemme tottu-neet näkemään tietyn henkilön – kantaisän tai – äidin - jälkeläiset. Tauluihin tai sukupuuhun saadaan sovitettua vain rajallinen määrä henkilöhistoriaa. Henkilön yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta ja aikansa elinolosuhteista ku-vaavaa tietoa on etsittävä laajasta historiallisesta materiaalista.

Sukututkimuksen yhteydessä kertyy valtava määrä tietoa, joten tässä työssä on tehtävä tarkka rajaus, missä laajuudessa aikoo harrastaa sukututkimusta. Esim. siirtokarjalaisten kohdalla tietoa on hankittava luovutetun alueen pitäjien arkistomateriaalista ja kohdepitäjien – sijoituspaikkakuntien – arkistoista. Oheisessa luettelossa on joitakin osoitteita, joissa voi käydä tutkimassa mitä aineistoa mahdollisesti löytyisi omaan sukututkimukseen liittyen. Moneen tie-tolähteeseen pääsee käsiksi omalta työpöydältä internetyhteyksiä käyttäen.
Arkistojen ohella on syytä tutkia myös oma kotiarkisto; tekstit, valokuvat ja kaikki virallinen suvun asiakirja-aineisto. Niistä voi tehdä mielenkiintoisia löytö-jä. Unohtaa ei sovi myös asioita, joita vanhempamme

Muistojen ilta kirkossa.
Muistojen iltaa vietettiin Mouhijärven kirkossa. Taidokkaiden musiikkiesitysten ja seurakunnan tervehdyksen lisäksi Salme Rintala muisteli rovasti Karl Wiikan elämäntyötä niin Pyhäjärvellä kuin Mouhijärvelläkin. Aila Mannikainen puolestaan muisteli entistä opettajaansa maisteri Impi Wiikaa, joka toimi useita vuosia Mouhijärven yhteiskoulun rehtorina. Molemmat esitelmät kokonaisuudessaan hieman taaempana. pastori Mirja Tenkanen toimi tilaisuuden taitavana juontajana. Tilaisuuden alussa laskettiin kukat Wiikojen haudoille.

Iltamissa tunnelmaa.
Iltamat pidettiin lukion tiloissa. Juhlatoimikunnan puolesta Matti Hassi toivotteli juhlavieraat tervetulleiksi tilaisuuteen. Erittäin arvokas ja monipuolinen ohjelmavalinta takasi juhlavieraiden viihtyvyyden. Varsin mielenkiintoinen oli myöskin nuorten joukkueille järjestetty Pyhäjärviaiheinen tietokilpailu, jossa osallistujat saivat etsiä oikeat vastaukset tietokoneen avustuksella. Liekö voittajien Liisa ja Heikki Naskalin menestykseen vaikuttanut sekin, että jo pienestä pitäen ovat käyneet juhlissa mukana.

Koko perheen juhlilla lapset Lari, Levvi ja Lotta sekä isä Pertti ja äiti Seija Hakanen.

Lauantai-illan juhlayleisöä yhteiskoululla.

Juhlamessu Mouhijärven kirkossa
Jo hyvissä ajoin kokoontui juhlakansaa kirkonmäelle. Kirkossa seurakunnan kirkkoherra Lasse Hautala toivotteli juhlakansa tervetulleiksi. Juhlasaarnan piti teologian tohtori Juhani Forsberg ja ehtoollisen jaossa avustivat lisäksi Silja Forsberg ja Raimo Vuoristo. Kauniilla kirkkopihalla suoritettiin kunniakäynnit Sankarihaudoilla ja Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkillä. Myöskin äitien muistomerkille laskettiin kukat. Puheen piti Esko Raskila.

Runsaasti ruokailijoita pitopöydässä
Myöskin juhlien pääemäntä Marja-Leena Viitasen johdolla valmistetun juhla-aterian – karjalaisen pitopöydän antimia nautti varsin suuri joukko juhlayleisöä.

Marja-Liisa Juuselan kanssa juhlille osallistuvat tytär Outi Juusela, puolisonsa Perttu Sarkonen sekä tyttäret Viivi 3 vuotta ja Siiri 8 kuukautta.

Päiväjuhlassa arvokas ohjelma

Matti Hassi

Kari Äikäs

Yhteiskoulun juhlasali alkoi täyttyä vieraista jo hyvissä ajoin ennen päiväjuhlan alkua. Juhlatoimikunnan puheenjohtaja kari Äikäs oli tervehdyssanoissaan syystäkin varsin iloinen juhlan onnistumisesta. Samalla hän toi ilonsa julki myöskin siitä, että monissa juhlatoimikunnan ja talkooväen kokoontumisissa on Mouhijärvellä asuvat pyhäjärveläiset ja heidän ystävänsä löytäneet toisensa. Myöskin koko pieni paikkakunta on varsin hyvin tietoinen näistä juhlista, sillä Vpl. Pyhäjärvi-lehti on jaettu jokaiseen kotiin. Juhlapuheen piti säätiön hallintoneuvoston puheenjohtaja Antero Pärssinen. Juhlapuhuja toi esiin myöskin Vpl. Pyhäjärvi - Säätiön 60-vuotisen taipaleen johon on koko ajan kuulunut vuotuisten juhlien järjestäminen eri paikkakunnilla ja jo yli 50 vuotta kestänyt Vpl. Pyhäjärvi-lehden kustantaminen. Kunnan tervehdyksen esitti kunnanhallituksen puheenjohtaja Sirpa Lindroos. Taidokkaiden musiikki -ja lausuntaesitysten lomassa kuultiin myöskin nuorten ohjelmaa ja säätiön asiamies Reino Äikiä jakoi apurahat Arvo Kukon rahastosta ja Perinnerahasto I.n varoista. Tilaisuuden lopettajaissanat esitti säätiön hallituksen puheenjohtaja Yrjö S. Kaasalainen ja seuraavien juhlien juhlatoimikunnan puheenjohtaja Esko Pulakka toivotteli juhlakansan tervetulleeksi Nokialle. Päiväjuhlan juontajana toimi Asta Seppälä - Puputti. Juhlakansa sai vielä yhden yllätyksen osakseen, sillä säätiön puheenjohtajien johdattelemana nautittiin Vpl. Pyhäjärvi - Säätiön kustantamana lähtökahvit täytekakun kera. Unohtaa ei sovi myöskään yhteiskoululla ollutta Maija Nurmisen mahtavaa tuohitöiden näyttelyä. Kyllä juhlista jäi hyvä maku ja aivan erityisen merkillepantavaa oli nuorison näkyminen juhlakansa joukossa.

Pidetty ja pelätty rovasti heräsi eloon muistojen illassa

Muistojen illan päähenkilöinä olivat kirkkoherra Karl Wiika ja hänen puolisonsa fil. maisteri Impi Wiika, joiden elämäntyö näkyi ja tuntui niin Pyhäjärvellä kuin sittemmin uusilla asuinsijoilla Mouhijärvellä.
Karl Wiikan vaiheista kertoi Salme Rintala. Impi Wiikaa muisteli hänen mouhijärveläinen oppilaansa Aila Mannikainen.

Salme Rintala oli tehnyt tarkkaa työtä kerätessään tietoja Karl Wiikasta. Kirkkoherran persoonaan ja tekemisiin hän on päässyt tutustumaan monien pyhäjärveläisten haastatteluissa kuin myös Wiikojen pojan, Kaarle Wiikan kanssa keskustelemalla. Kirkkoon kokoontunut muistojen illan yleisö sai kuultavakseen värikkään ja hauskan esityksen, kuten tilaisuuden juontaja pastori Mirja Tenkanen kiitteli – rovasti ikään kuin heräsi uudestaan eloon yleisön edessä.
Mutta Karl Wiikan matkaan siis Salme Rintalan johdattamana:

Karl Adolfin vanhemmat
– Hänen vanhempansa olivat Zacharias Wikman ja Maria o.s. Kokkonen, molemmat kotoisin Iitistä. Wikman -nimi muuttui 1930-luvulla Wiikaksi. Heille syntyi ensimmäinen tytär Ida Emilia ja perhe muutti Viipuriin. Kun Ida oli vuoden ikäinen, he muuttivat Pietariin.
Pietarissa asui silloin 40 000 suomalaista ja suurin osa käsityöläisammateissa. Sakarias oli ammatiltaan seppä, ammattinimikkeenään miekantekijä, josta hän oli hyvin ylpeä. – Ja taitava hän olikin työssään. Hän joutui tilaustyönä tekemään juhlamiekan tsaari Aleksanteri III:n pojalle 20- vuotiaalle Nikolai II:lle. Koska se oli paraatimiekka, niin miekan kahvan kultauksen ja muut koristukset suorittivat Fabergén kultasepät, mutta ohuttakin ohuemman terän ja muut osat takoi Sakarias.
Wikmannin perhe eli taloudellisesti kutakuinkin kohtuullisesti, mutta heille ilmaantui monia suruja.
– Pietari oli suurkaupunki, jossa elettiin ahtaasti ja usein myös likaisesti. Kulkutaudit ja epidemiat lisäsivät lapsikuolleisuutta. Wikmaneilta pieni Ida Emilia kuoli kaksivuotiaana. Syntyi toinen tyttö Hilma Adolfiina, mutta hänkin kuoli kaksivuotiaana.
Maria-äiti oli onneton, mutta hän alkoi odottaa kolmatta lastaan.
– Marraskuun 26. päivä 1888 syntyi pulska poika, jonka syntymäaikakin oli merkitty kirkonkirjaan kello 8.30. Pojan nimeksi tuli Karl Adolf ja hänet kastoi Pietarin luterilaisen, suomalaisen Marian kirkon kirkkoherra Juho Saarinen. Hän oli kastanut myös Hilma Adolfiinan ja siunannut molemmat tytöt Smolenskin luterilaiselle hautausmaalle. Juho Saarisen poika Eliel Saarinen oli nimekäs suomalainen arkkitehti, kertoili Rintala.

Ei insinööriksi, vaan teologiksi
Melko pian Karl-pojan syntymän jälkeen Wikmanit, nimenomaan Marian toivomuksesta, siirtyivät Suomeen. Maria pelkäsi menettävänsä kaikki lapsensa Venäjällä. Runsaan vuoden kuluttua Suomessa syntyi toinen poika Albert.
– Molemmat pojat jäivät elämään ja vanhempien ilo oli tietenkin suuri. Wikmanit muuttivat Pietarista Kymiin, joka on Kotkan kaupungin kupeessa. Isä Sakarias sai työnjohtajan paikan suuresta metallipajasta.
Karl tuli ylioppilaaksi Kotkan yhteiskoulusta 1909. Hän suunnitteli insinöörin uraa ja hänet hyväksyttiin jo teknilliseen korkeakouluun, mutta asioihin tuli muutos.
– Karl oli opiskelutoverinsa kanssa matkalla Suomenlahden jäällä pimeänä talvi-iltana, kun hevonen yhtäkkiä pysähtyi eikä suostunut menemään askeltakaan. Pojat nousivat reestä katsomaan tilannetta. Jäällä edessä oli valtava railo, jossa musta vesi synkkänä vellosi. Karliin tilanne vaikutti voimakkaasti. Hän ajatteli, että Jumalalla oli varmasti jokin tarkoitus, kun hän pelastui melko varmasta kuolemasta. Samalla kun reen kulkusuuntaa muutettiin, hän käänsi myös suuntaa omassa elämässään. Hän jätti teknillisen koulun ja pyrki Helsingin teologiseen tiedekuntaan ja hänet vihittiin papiksi 1913.

Viilariveli päätyi teatteriin
Salme Rintala kertoi muutamin sanoin myös Karlin nuoremmasta veljestä Albertista. – Albert kävi kansakoulun, mutta hän jo hyvin varhain, tehdasyhteisössä asuvana sanoi, että hänestä tulee työmies. Sanavalmiina hän lisäsi, että ”kyllä yksi herra meidän perheeseen riittää eikä isän selkänahasta voi enempää vaatia.”
Albertista tuli viilari. Mutta hän oli taiteellisesti lahjakas mies, jolla oli komea laulunääni.
– Hän liittyi työnsä ohella Kymin työväen teatteriin ja otti laulutunteja. Sen jälkeen hänen taitonsa teatterissa huomattiin ja hän sai kiinnityksen Oulun työväen teatteriin. Oulussa Albert Wiika otti lisää musiikinopetusta ja sai lukkarin pätevyyden.
Hän ei koskaan kuitenkaan toiminut lukkarina, vaan jatkoi toisen papin, Thalian papin palveluksessa, teatterissa niin Jyväskylän kuin Tampereen työväenteattereissa, operettisankarina ja musikaaleissa kuin myös puherooleissa.
– Kun Karl Wiika siunattiin Mouhijärvellä 1958, niin Albert, joka tunnettiin taiteilijanimellä Alpo Viika, lauloi kirkossa saattolauluna veljelleen Bachin Kallehin Jeesus.

Karl Wiikan virkavuodet
Mutta takaisin Karl Wikmaniin, joka valmistumisensa jälkeen toimi pappina Juukassa, Vuokselassa ja Kuolemanjärvellä. Kuolemanjärven kirkkoherralla oli viehättävä tytär Impi Eeva Maria Hukkanen, johon kirkkoherran sijaisuutta hoitanut Karl Wikman ihastui. Heidät vihittiin ja ensimmäinen lapsi Eeva syntyi Kuolemanjärvellä.
Vuonna 1919 Pyhäjärvellä oli avoinna kappalaisen virka. Virkaan valittiin Karl Wikman ja joka hoiti tätä virkaa seitsemän vuotta. Pyhäjärvellä syntyivät lapset Maija, pikku-Inkeri, joka kuoli yksivuotiaana kurkkumätään, ja nuorimmaisena Kaarle Martin, Lutherin kaimana.
Vuonna 1926 Karl Wikman perheineen muutti Joensuuhun komiministerin virkaan.
– Tämä papinviran nimike oli minulle hyvin outo, mutta meillä on säätiössä viisas mies, teologian tohtori Juhani Forsberg, joka antoi selityksen. Koministeri on jäänne vanhahtavasta ruotsinkielestä. Ministeri on sama kuin apulainen tai palvelija eli apulaispapin virka.
Tämän lisäksi Karl Wikman toimi Joensuun yhteiskoulun uskonnonopettajana ja Impi Wikman toimi saman koulun saksankielen opettajana.

Vuonna 1929 Pyhäjärvellä tuli avoimeksi kirkkoherran virka. Ehdolle oli asetettu kolme pappia, mutta pyhäjärveläiset kutsuivat neljännelle sijalle Karl Wikmanin, joka sitten valittiin ylivoimaisesti suurimmalla äänimäärällä virkaan, jota virkaa hän hoiti seurakunnan lakkauttamiseen asti 1949.
Karl Wikman muuttui 1934 Wiikaksi. Pyhäjärvi oli yli 8000 asukkaan vauras pitäjä ja Wiika oli hyvin ahkera ja toimelias kirkkoherra. Hän oli myös talousmies ja seurakunnan talous oli hyvässä kunnossa. – Hän korjautti kirkkoa ja pappiloita ja kanttorille ostettiin oma talo. Nuorten kristillinen yhdistys rakensi oman talon ja pian tämän jälkeen kirkkoherra teki aloitteen Saaprun kylän rukoushuoneen rakentamisesta, joka saaprulaisten rivakan toiminnan avulla pystytettiin.
Hän uudisti monin tavoin seurakuntaelämää.
– Seurakunnassa järjestettiin joka vuosi kaksi noin viikon kestävää suurta hengellistä kokoussarjaa raamattukursseineen, joissa puhujina oli oman ja naapuriseurakuntien pappeja ja maallikkopuhujia. Joka ilta oli kirkossa silloin myös tilaisuus ja kurssien osanottajamäärä lähenteli sataa.
– Wiika oli myös lehtimies, kirjoitti artikkeleita ja kirjoitti Pyhäjärven seurakunnan 300-vuotishistoriikin. Hän kirjoitti runoja, joita on myös sävelletty.

Pyhäjärveläiset ja seurakunta evakossa
Tuli vuosi 1939. Seurakunnassa asiat olivat niin aineellisesti kuin hengellisesti hyvässä mallissa, mutta kaikki se hyvä kaikkosi hetkessä. Neuvostoliitto hyökkäsi marraskuun viimeisenä päivänä Suomeen. Kaikki Karjalan kirkkojen kellot soittivat silloin hätäsanomaa. Pyhäjärven pitäjään kuului Konevitsan luostarisaari, jonka kellojen kaiku kuului mm. Sortanlahteen ja Vernitsalle.
– Ihmiset tunnistivat niiden soitossa erilaisia sanomia, mutta nyt kellot pauhasivat Herra armahda, Herra Armahda, Herra armahda -rytmiä.
Wiika piti viimeisen saarnan Pyhäjärven kirkossa 3. päivä joulukuuta 1939.
– Kesken jumalanpalveluksen tuli sotapoliisi kirkkoon ja antoi kirkkoherralle lapun. Wiika luki elämänsä vaikeimman tiedotteen seurakuntalaisilleen. ”Teidän on jätettävä kotinne neljän päivän kuluessa. Mukaan voitte ottaa sen verran evästä ja vaatetta mitä käsissänne pystytte kantamaan. Eläimet jäävät navettaan. Sotilaat huolehtivat karjanne evakkoon”.
Loppurukouksen Wiika poikkeuksellisesti suoritti polvillaan, jossa hän pyysi ”Jumalan varjelusta, että kirkkokansa pääsisi turvallisesti kotiin, ja hyvä Jumala ole koko Karjalan kansan tukena ja turvana tänä vaikeana aikana”.
– Eräs mukana ollut tyttö kertoi, että kun he tulivat kirkosta, niin ulkona oli sakea lumipyry ja hän sanoikin iloisena mummolleen, että Jumala kuuli papin rukouksen. Tällä ilmalla eivät pommikoneet ole ainakaan ilmassa ja he pääsevät turvallisesti kotiin.

Pyhäjärven seurakunnan ja kunnan asiapaperit kulkeutuivat Alavudelle, niin kuin suurin osa asukkaistakin, mutta kyllä pyhäjärveläisiä sijoittui moneen Pohjanmaan pitäjään. Alavudella Wiika oli täystyöllistetty seurakunnan tehtävissä.
– Hautauksia oli paljon. Neljän ensimmäisen evakkokuukauden aikana kuoli pyhäjärveläisiä 80 henkeä, joka oli enemmän kuin kaksinkertainen määrä aikaisempiin vuosiin. Kaikkein vaikeinta oli iäkkäiden vanhusten evakkoon lähtö. Elettiin aikaa, jolloin matkustettiin harvoin ja silloinkin vain asian perästä. Nyt vanhukset tempaistiin äkkiä turvallisesta tutusta kodista ja härkävaunun nurkassa matka jatkui kohti tuntemattomuutta. Se oli niin raju shokki, että moni vanhus rukoili, että Jumala ottaisi pois hänet tästä kurjuudesta. Monen rukous toteutuikin.
Kahden vuoden aikana yksinpä Alavudelle haudattiin 130 evakkomatkalle uupunutta ja lisäksi vielä muihin pitäjiin haudatut.
– Wiika tunnisti ja myötäeli meidän henkisen hätämme ja jakoi rohkeutta.
Palattiin takaisin Karjalaan, josta lopullisesti lähdettiin 1944. Silloin kirkonkirjat kulkeutuivat Keuruulle. Viiden vuoden jälkeen 1949 Pyhäjärven seurakunta lakkautettiin Tyrväällä.

Rovasti Wiika henkilönä
Mutta millainen Karl Adolf Wiika oli ihmisenä ja miten pyhäjärveläiset hänet kokivat?
– Olen avustanut Pyhäjärvilehteä yli 25 vuotta ja haastatellut monia iäkkäitä pyhäjärveläisiä. Ja aina näissä keskusteluissa nousi esiin rovasti Wiika; Wiika sano sitä ja Wiika sano tätä. Mies vaikutti niin mielenkiintoiselta, että aloin jo itsekin kysellä, tunsitko rovasti Wiikaa, kertoi Salme Rintala.
– Aineistoa hänestä tuli todella runsaasti ja kävin läpi tätä kerrottua aineistoa yhdessä hänen poikansa Kaarle Viikan kanssa ja moni asia tuli oikaistuksi, mutta suurin osa oli totta. Ja tietysti monet kahdenkeskiset ja sielunhoidolliset avut ja keskustelut olivat vain avun saaneen henkilön muistissa.
Wiika oli hyvin kaksijakoinen persoona.
– Häntä kunnioitettiin tietenkin, koska siihen aikaan kirkkoherraoli instituutio. Hänestä pidettiin, mutta häntä myös vähän pelättiin. Hänellä oli erinomainen huumorintaju. Se oli englantilaistyyppistä kuivan pidättyväistä huumoria, joka hänet hyvin tuntevien mielestä oli erinomaista. Seurakuntalaisissa se aiheutti joskus väärinkäsityksiä, kun hän totisella naamalla puhui leikkiä.
Kaikki haastateltavat olivat yksimielisiä siitä, että hän oli hyvä saarnamies ja niin ”suoraluontone, sano asjat kiertelemättä”.
– Erittäin lämpimästi ihmiset muistelivat, kun hän tuli koteihin antamaan sairaille viimeistä ehtoollista. Ja niissä tilanteissa oli aivan erikoista arvokkuutta, lohdutusta ja syvää empatiaa. Ja yllättävää oli, että hänelle tultiin kertomaan myös perheessä esiintyviä joskus hyvinkin vaikeita ongelmia. Hän oli erinomainen kuuntelija, niin kuin eräs avun saanut totesi. Hän antoi käytännön hyviä ohjeita, ilman Raamatun korulauseita. Keskusteluissa tunsi, että hän otti asian omakseen ja halusi todella auttaa. ”Mie sanon, et hää ol kyl totellinen sielunhoitaja”.
– Ja merkillisintä oli, että ne ihmisille annetut neuvot ja ohjeet ja kuuntelut olivat aivan kuin nykypäivän perheterapian ohjekirjasta.

Mutta mistä häntä sitten pelättiin?
– Eräs kertoja sanoi, että niistä puheentöksäyksistä, joilla hän viestitti omaa arvomaailmaansa ja moraalia. Jos esimerkiksi kuulutuksia tuli hakemaan pariskunta, josta naisesta näki, että hän oli raskaana, usein viimeisillään, Wiika ei säästellyt sanoja. ”Kovin liukkaasti sinä nuorimies olet ehtinyt liikkua ennen häitä. Hieman liukkaammin olisi pitänyt tulla tänne minun puheilleni. Eikä hän säästellyt morsiantakaan. Kyllä sinä näihin avioelämän iloihin olisit ehtinyt minun aameneni jälkeenkin”.
– Kaarle Viikasta hänen poikansa totesi, että ”kyllä isä oli aika jyrkkä mielipiteissään”.
Mutta toisaalta monet kertoivat, jos Wiika näki, että henkilö tavattomasti jännitti hänen kanssa asioidessaan, hän koitti kaikin tavoin normaalistaa tilannetta.
– Helmi Mustonen kertoi, että hän meni hakemaan kuulutuksia, kun Eino-sulhanen oli sodassa rintamalla. ”Mie jännitin mil piäl se Wiika on ko mie mänin virastoo yksinnäin, ilma Einoo hakemaa kuulutuksii”. Wiika näki heti, että Helmi jännitti ja vapisi kuin haavanlehti ja hän löi asian leikiksi. ”Täällä kirjoista näkyy, että Kukolla on vielä viisi naimatonta poikaa, valitse nyt niistä paras, niin kyllä minä teidät sitten kuulutan”.
Jännityshän laukesi hetkessä.
– Kun Helmi-äiti sitten myöhemmin kertoi lapsilleen tästä Wiikan sanomisesta, niin yksi lapsista, joka luuli, että näin se aviomies saadaan, kysyi äidiltään. Eikö Sinun tehnyt mieli ottaa Einari-setä, se kun on herra. Einari oli agronomi. Kun äiti vastasi kieltävästi, totesi poika. ”Kyllä sinä äiti oikein teit ja parhaimman valitsit, kun isän valitsit”.

Ehkä niistä paljon puhutuista töksäyksistä on yksi esimerkki Tyrväältä.
– Wiika piti viimeisen rippikoulun pyhäjärveläisille Tyrväällä 1947. Aino Pohjolainen meni ilmoittautumaan rippikouluun. Nuori Aino oli halunnut samaistua muihin tyrvääläisnuoriin ja opetellut jo Tyrvään murretta. Hän sanoi: Määkin tulin ilmottautuun rippikouluun. Wiika katsoi silmälasiensa takaa ja totesi,” Pyhäjärveläistyttö ja määkii kuin lammas, muista että sanot mie.” Ainohan säikähti, että nyt se ei ota häntä rippikouluun, kun hän näin väärin asian esitti. Mutta Wiika jatkoi, ”Sinä Aino olet hyvän kasvatuksen saanut, hyvä tyttö. Älä sen tähden aliarvioi itseäsi, jos sinulla on erilainen murre ja ehkä erilaiset tavat. Ole oma itsesi, puhu rohkeasti murrettasi ja ole aina ylpeä kauniista syntymäpitäjästäsi Pyhäjärvestä”.

Vuonna 1950 Wiika kirkkohallituksen toimesta määrättiin Mouhijärven kirkkoherraksi. Karl Wiika kuoli äkillisesti eläkkeelle pääsyn jälkeen 2.12.1958.
– Wiika käytti usein puheensa lopuksi Raamatun lausetta, joka on kaiverrettu Pyhäjärven ison kirkonkellon reunaan. Tämä kello siirrettiin sodan jälkeen tuhottuun Lappiin Pellon pitäjän Turtolan seurakuntaan, jossa se tänäkin päivänä suorittaa arvokasta tehtäväänsä ja kutsuu joka sunnuntai Lapin kansaa kirkkoon. Kellon sanat olkoot muistona Teille kirkkoherra Karl Wiikasta: ”Olkaa toivossa iloiset, ahdistuksessa kärsivälliset ja rukouksessa kestävät”.

SALME RINTALA

Impi Wiika

Muistoja Impi Wiikasta kertoi hänen entinen oppilaansa Aila Mannikainen. Mannikaisen kanssa Mouhijärven yhteiskoulun rehtorista muistoja olivat keränneet Hilkka Lehtonen, Liisa Rensujeff ja Eila Savia.
– Kun koulukaverit pyysivät minua tähän tehtävään, ajattelin, että ihana opettaja – mikäs häntä on muistellessa. Ei ainoatakaan kielteistä muistoa tule mieleen, totesi Mannikainen.

Impi syntyi papin tyttärenä Uukuniemellä 1890. Hänen isänsä oli kirkkoherra Heikki HUKKANEN.
Impi kävi koulua Sortavalassa, Joensuussa ja Viipurissa, josta hän kirjoitti ylioppilaaksi 1909. Filosofian maisteriksi hän valmistui 1917 Helsingin yliopistosta.
Hän solmi avioliiton 1916 Pyhäjärven kappalaisen, sittemmin kirkkoherran Karl Wiikan kanssa. Heille syntyi kolme lasta, kaksi tytärtä Maija ja Eeva, sekä poika Kaarle. Impi Wiikan kuolemasta tulee tänä vuonna kuluneeksi 40 vuotta.
Aila Mannikainen kertoi Impi Wiikan elämäntyöstä, josta suurimman osan hän teki jo ennen Mouhijärvelle tuloaan.
– Karjalassa ollessaan Impi Wiika oli mukana kunnalliselämässä. Hän kuului kunnanvaltuustoon ja kunnan hoitokuntaan. Hänen aloitteestaan tehtiin monia rakentavia asioita Pyhäjärvellä. Hän oli perustamassa mm. kirjastotoimintaa, käynnistämässä orpokotia ja monia tärkeitä asioita ihmisten elämän helpottamiseksi. Useissa järjestötoimissa, erityisesti marttojen toiminnassa hän oli kantavana jäsenenä. Hän oli useita vuosia Marttojen keskustoimikunnan puheenjohtaja. Hän kuului myös kansakoulun ja kunnalliskodin johtokuntiin. Kun perustettiin Lotta-Svärd yhdistystä, niin kokouksen puheenjohtajana toimi maisteri Impi Wiika.

Muiden evakkojen tapaan hän joutui luopumaan kodistaan karjalassa ja hän tuli perheineen Mouhijärvelle.
– Täällä hänen miehestään tuli Mouhijärven seurakunnan kirkkoherra ja vaimolle lankesi tärkeä rooli seurakunnan äitihahmona. Joka pyhä hänet nähtiin istumassa Mouhijärven kirkossa omalla paikallaan kuuntelemassa miehensä saamaa.
Mouhijärvelläkin tämän tarmokkaan naisen elämäntyö yhteisten asioiden eteenpäin viejänä jatkui.
– Impi Wiika oli Pyhä-Säätiön perustajajäsen ja kuului sen hallitukseen vuosina 1948-1967.
Säätiön toimesta alettiin julkaista Pyhäjärvi-lehteä, jonka sisällöstä Impi Wiika vastasi yhdessä
Jalmari Pusan ja Matti Hinkkasen kanssa. Lehti alkoi ilmestyä 1956 ja sen julkaiseminen jatkuu edelleen. Vuosilevikki on noin 1900 kappaletta.
Impi Wiika kirjoitti upean suuritöisen historiikin Vpl. Pyhäjärvi, kappale kannakselaisvaiheita.
– Siinä hän kertoo lähes jokaisen pyhäjärveläiskylän elämästä ja ihmisistä elävästi ja pikkutarkasti.
Siitä otettiin ensimmäinen 2000 kappaleen painos 1950, painos myytiin loppuun ja sitten toinen painos 500 kpl 1981, mutta sekin on loppuunmyyty. Kirjasta on tullut antikvariaattien kysytty teos.

Aila Mannikainen luki kappaleen kirjasta:
”Kylätie jatkui edelleen. Kauniilla paikalla lähellä rantaa oli Juho Federleyn suuri herraskainen asunrakennus. Ei ole ihmekään, sillä tämä kuului alkuaan siihen Ivaskansaaren hovitilaan, joka lahjoitusmaakautena oli ainoa itsenäinen, lahjoitusherroista riippumaton tila koko pitäjässä. Paikan nimi Linnanvahti johtui siitä, että linnanvahtimestari I3ror Magnus Fererley peri 1800-luvun alkupuolella keltasepänleski Maria Carlssonilta 9/16 aateria Ivaskansaaren tilasta, mikä sitten pysyikin Federleyn suvulla näihin päiviin saakka.
Linnavahdin pojat Felix. Fritzja Andrei perivät tilan isältään.
Nykyinen omistaja Juho oli Andreinjälkeläisiä. Feliksin (kansankielellä Vieles) sukuhaara olivat mm. lihakauppias Jaakko Federley, suutari Kaarlo Juho Federley ja maanviljelijätVilho ja Toivo Federley sekä Salitsanrannan Federleyt. Fritzin tytär Olga, joka meni naimisiin Juho Pärssisen kanssa.
Näiltä ‘Ritsa Juholta ja Ritsa Olgalta’ ei jäänyt lapsia. Heillä oli pieni asunto samoilla paikoilla vähän rannempana. Sen osti myöhemmin Sortanlahden opettaja Gabriel Kouvo vanhuuden kodikseen. Nyt siinä asui hänen leskensä Katri Kouvo Tauno poikansa kanssa.
Lähellä ollut Toivo Federleyn talo oli hävinnyt, mutta Vejkasuolle oli kalastaja Armas Federley rakentanut itselleen asuintalon. Jonkin matkan päässä oleva hiekkavalkama kuului jo Ivaskansaaren päätilaan. Siellä asui ennen torpparina Antti Äikiä, mutta torpparilain toimeenpanon aikana Antti Äikiä myi oikeutensa isännälleen Hämäläiselle. Seurakunnan ensimmäisessä kirkonkirjassa mainitaan lvaskansaaressa asuneen mm. Matz ja Johan Aikäs perheineen. Lienevätkö olleet samoja. nimen pienestä eroavaisuudesta huolimatta.”
– Yhtä mielenkiintoisesti hän kertoo muidenkin pyhäjärveläisten elämästä ja pitäjän tapahtumista
noin 500 sivua käsittävässä suurteoksessaan, kiitteli Mannikainen.

Etsi oppilaita talosta taloon
Impi Wiika on toiminut myös Pyhäjärvi-juhlien jälleenkäynnistäjänä. Sodan jälkeen ensimmäiset Pyhäjärvi-juhlat olivat Siurossa 1947.
Impi Wiika kuului tärkeänä tekijänä mm. Mouhijärven yhteiskoulun perustajiin.
– Hän näki koulun tärkeyden pitäjälle. Naapurikunnisssa oli yhteiskoulut; Hämeenkyrössä, Laviassa ja Nokialla. Mouhijärviläisperheissä oli paljon lapsia ja naapurikuntiin kouluun lähtö olisi tullut liian kalliiksi, joten useimmille keskikoulun käynti olisi ollut sula mahdottomuus. v Ensimmäisten oppilaiden saamiseksi Impi Wiika kierteli kylillä ja suositteli vanhemmille lasten laittamista kouluun, kun nyt sellainen omaan pitäjään saadaan. Koulu lähti käyntiin yksityisenä laitoksena kannatusyhdistyksen turvin ja monet pitäjäläiset tukivat laitosta merkittävillä summilla.
– Toiminta aloitettiin 1955 aluksi 2-luokkaisena Mouhijärven seurojentalon tiloissa. Luokat saatiin mahtumaan vaatenaulakkotilaan ja entiseen puffettiin. Juhlasali oli voimistelutilana ja poikien veistoluokkana.
Seuraavaksi vuodeksi täytyisi rakentaa uusi koulu, kun luokat lisääntyivät.
– Pitäjässä pidettiin perinteiset hirsitalkoot ja talkoita ja joukkovoimaa tarvittiin koulun pystytykseenkin.
Impi Wiikasta tuli alkavan koulun ensimmäinen rehtori vuonna 1955.
– Tätä kautta minä opin hänet tuntemaan. Aloitin koulun käynnin ensimmäisinä oppilaina tuossa koulussa. Impi Wiika opetti meille saksaa, äidinkieltä ja historiaa. Historian opetuksen elävöittämiseksi hän kertoi omalla värikkäällä tavallaan aina jotain mielenkiintoista kuivan oppikirjan tueksi.

Kuria ja hauskanpitoa
– Hän oli hyvin pätevä opettaja ja varauksettoman kunnioituksen ansaitseva karismaattinen persoona. Kun hän aamuisin tuli kouluun ryhdikkäänä ja aina yhtä tarmokkaan oloisena, me oppilaat tervehdimme häntä hyvin kunnioittavasti. Hänelle ei keksitty mitään lempi- eli pilkkanimeä, kuten yleensä on opettajille tapana keksiä. Hän oli meille Rehtori.
– Eipä hänkään ottanut meistä ketään negatiivisen arvostelun kohteeksi, vaan kannusti kaikkia samalla tavalla. Hän huomio oppilaiden erityistarpeet. Esimerkiksi kun meidän luokalla oli oppilas, jolla oli vaikeuksia näkemisen kanssa ja jotkut opettajat huomauttelivat, ettei taida oikein oppiminen sujua. Rehtori huomasi hänen vaikeutensa ja otti oppilaan etupulpettiin. Hän otti myös yhteyttä oppilaan äitiin ja silmälasit hommattiin. Oppiminen lähti käyntiin. Kyseinen oppilas oli muun muassa paras matematiikassa meidän luokalla.
Mannikaisen mukaan rehtorin ei tarvinnut koskaan korottaa ääntään saadakseen järjestyksen säilymään.
– Ainoana kurinpidollisena tapahtumana muistan, kun koulun pojat kärähtivät ulkohuusissa tupakoinnista. Silloin rehtori otti pojat puhutteluun ja antoi vähän jälki-istuntoa. Muuta ei tarvittu. Pojat eivät poltelleet sen jälkeen ainakaan koulun alueella.
– Sallittiin meille hauskanpitoakin. Oppilaat saivat järjestää silloin tällöin iltaisin luokkajuhlia eli konventteja niin kuin me niitä silloin kutsuimme. Siellä me tanssimme konin foxia ja Kehrää kehrää tyttönen -leikkiä. Voimistelutunneilla olimme opetelleet tanssimaan valssia. Juhlissa valvomassa oli aina joku opettajista.

Täyden kympin opettaja
– Nyt kun me olemme kokoontuneet luokkakokouksiin noin viiden vuoden välein, niin aina opettajia muistellessa kaikki myöntävät saman muistikuvan rehtoristamme. Täyden kympin opettaja ja ihminen. Tällaisen aarteen me mouhijärveläiset saimme sieltä Pyhäjärveltä.
– Omat juureni eivät ole Pyhäjärveltä, mutta lasteni ovat, koska itsekin olen saanut oman aarteeni Pyhäjärveltä, nimittäin mieheni, jonka kanssa sain elää yli 40 vuotta yhteistä taivalta, kertoi Aila Mannikainen.
– Sain anopiltani Hilma Mannikaiselta paljon mielenkiintoista tietoa pyhäjärveläisten kohtaloista ja olen syvästi tietoinen suuresta surusta, jonka karjalaiset kokivat menettäessään kotinsa ja kotiseutunsa, ja siitä sisusta ja elämänmyönteisyydestä, jolla he täällä jaksoivat jatkaa elämäänsä.
– Sisusta, tarmosta ja arvokkuudesta on erittäin hyvänä esimerkkinä muistelemani, vuonna 1968 kuollut filosofian maisteri, rehtori, ruustinna, historiankirjoittaja, perheenemäntä Impi Wiika.

Pyhäjärveläisyyden synty ja perintö – vuosisatojen takaa tulevaisuuteen

Pyhäjärvi-Säätiön hallintoneuvoston puheenjohtaja, eversti Antero Pärssinen aloitti juhlapuheensa tervehtien kunnioittavasti lottia ja veteraaneja, kutsuvieraita ja muuta juhlaväkeä. Juhlapuheen teemana 60-vuotisen säätiön kunniaksi oli pyhäjärveläisyyden synty ja perintö. – Me Vpl Pyhäjärvi-säätiössä olemme tyytyväisiä siitä, että voimme juhlia säätiömme 60-vuotista taivalta juuri Mouhijärvellä, jossa osan elämäntyöstään ovat tehneet ja viimeisen leposijansa saaneet meille pyhäjärveläisille monin tavoin tärkeät Karl ja Impi Wiika.

Juhlapuheen piti Antero Pärssinen

Noin vuoden kestäneen valmistelun jälkeen oikeusministeriössä toukokuun 18. päivänä 1948 hyväksytyissä säätiön säännöissä todetaan: ”Säätiön tarkoituksena on karjalaisten ja ensisijaisesti pyhäjärveläisten taloudellisen ja henkisen toiminnan tukeminen ja kehittäminen.” Ja edelleen: ”Säätiö toteuttaa tarkoitustaan kokoamalla yhteen Pyhäjärvellä toimineiden rahastojen, järjestöjen ja yhteisöjen varoja, jakamalla niistä sekä muillakin tavoin hankkimistaan varoista apurahoja ja yleensä tukemalla sellaista laillista toimintaa, joka edistää ensisijaisesti entisten pyhäjärveläisten taloudellisen ja henkisen toiminnan kaikinpuolista menestymistä.” Näin toteutui Pyhäjärven kunnan hoitokunnan aloitteesta käynnistynyt säätiöhanke. – Syntyi Pyhän säätiö, jonka toiminta on nyt kestänyt kuusi vuosikymmentä. Säätiön ensimmäiseen hallitukseen valittiin puheenjohtajaksi Jalmari Pusa, varapuheenjohtajaksi Matti Pärssinen ja muiksi jäseniksi Impi Wiika ja Matti Hinkkanen. Asiamiehenä aloitti Vilho Toiviainen. Ensimmäisen hallintoneuvoston puheenjohtajana toimi Heikki Inkinen ja varapuheenjohtajana Heikki Pärssinen. Säätiön nimi oli vuoteen 1998 Pyhän säätiö ja sen jälkeen Vpl Pyhäjärvi-Säätiö. Nimen muutoksen mahdollisti Neuvostoliiton (SNTL:n) hajoaminen, kun alun perin kielletyt pitäjänimet sai ottaa käyttöön.

Säätiön perusta – pyhäjärveläisyys – perustuu ja tukeutuu vuosisataiselle, vakaalle ja varmalle yhteistyön ja yhteenkuuluvuuden pohjalle. Miten ja milloin tällainen yhteenkuuluvuus on syntynyt? – Historiassa saadaan pyhäjärveläisten elämästä ensimmäisiä viitteitä vuoden 1500 Vatjan viidenneksen verokirjasta. Silloin Pyhäjärvi luettiin Sakkulan pogostaan kuuluvaksi. Sataa vuotta myöhemmin voidaan arvioida pyhäjärveläisten yhteen hitsautumisen olleen hyvässä vauhdissa. – Tästä osoituksena on oman lutherilaisen seurakunnan perustaminen vuonna 1632. Saman tien rakennettiin myös oma kirkko, jonka valmistumisvuosi on 1634. Ison vihan päättymisestä, vuodesta 1721, alkaen meillä on olemassa myös kirjallisia dokumentteja pyhäjärveläisestä asujaimistosta. Tuolloin aloitettiin Pyhäjärven seurakunnassa kirkonkirjojen pito, totesi Pärssinen. Kirkon pitäjäläisiä yhdistävä toiminta jatkui 1900-luvulle saakka, huolehtihan kirkko pääosin kansanopetuksesta 1800-luvun lopulle asti. Tällöin aloittivat ensimmäiset kansakoulut toimintansa. Kirkko toimi myös tiedottajana. Maallistenkin asioiden kuulutukset luettiin sunnuntaisin jumalanpalveluksissa. – Kirkossa käynti oli tuolloin jokaviikkoinen velvollisuus. Sinne mentiin pitkistäkin matkoista. Kesäaikaan usein Pyhäjärveä pitkin veneillä – kirkkoveneillä, jotka oli rakennettu tarkoitusta varten kyläkunnittain. Kirkon pitäjäläisiä yhdistävä vaikutus oli varsin merkittävä.

Toinen pyhäjärveläisiä yhdistävä tekijä oli jo Ruotsin vallan aikana alkanut mielivaltaisen verotuksen vastustaminen. Venäjän vallan aikana, varsinkin 1800-luvulla, se paisui laajamaittaiseksi lahjoitusmaakiistaksi. Mitä lahjoitusmailla asuminen merkitsi talonpojille? – Heiltä vaadittiin hoviin rahaa ja/tai tilan tuotteita, yhteisesti palkattavaa työn johtoa ja työntekijöitä, päivätyövelvollisuutta omin työkaluin, osa hevospäiviä, hevoskyytejä kaupunkeihin jne. – 1800-luvun alussa piti alustalaisten, entisten itsenäisten maanviljelijöiden, tehdä Taubilan hoviin 14996 työpäivää vuodessa. Ellei vaatimuksiin suostuttu tai kyetty esimerkiksi sairauden takia, talonpojalle, lampuodille voitiin antaa raippoja tai voitiin jopa häätää tilaltaan. Piiskapetäjät olivat tunnettuja ruoskimispaikkoja. Järjestyksen pitoon käytettiin kasakoita. Tätä meininkiä siis Pyhäjärvellä vastustettiin maankuululla tavalla. – Lukuisat olivat ne lähetystöt ja yksityishenkilöt, jotka matkustivat Helsinkiin Suomen Senaattiin asiaansa ajamaan tai pyrkivät jopa tsaarin puheille Pietariin. Kotipaikkakunnallakin käräjöitiin. – Totesin itse viime huhtikuussa Viipurin arkistossa käydessäni, että esimerkiksi vuonna 1830 on Pyhäjärven talvikäräjillä käsitelty pelkästään lahjoitusmaariitoja. Asiakirjoja oli syntynyt yli 10 senttiä korkea nidottu ”kirja”. Mm. näihin tuomioihin on sitten haettu muutosta aina tsaarilta saakka.

Maaorjuus oli Venäjällä yleinen käytäntö. – Pyhäjärveläisten sitkeä oikeustaistelu esti karjalaisen talonpojan alistamisen maaorjaksi. Autonomisen Suomen valtiopäivien vuosien 1863-67 aikana tekemillä päätöksillä valtio osti lahjoitusmaat ja myi ne sitten entisille omistajilleen. – Paradoksaalista tässä oli se, että lahjoitusmaatalonpojat, lampuodit, joutuivat ostamaan omat tilansa pitkäaikaisten lainojen turvin. Viimeiset kontrahdit vuonna 1905 merkitsivät sitä, että 39 vuoden laina ulottuisi vuoteen 1943! Näin ei kuitenkaan todellisuudessa käynyt. Kun maat oli saatu omaan omistukseen, elpyi yksityinen talous hämmästyttävällä vauhdilla. Lainat maksettiin ja tilat lunastettiin itselle yleensä lyhyessä ajassa. – Pyhäjärvellä vallitsi koko 1900-luvun alkupuolen tekemisen meininki ja alue vaurastui ripeää tahtia. Omaa taloutta ja samalla koko yhteisöä haluttiin kehittää, kun arkisen ahertamisen hyödyt olivat saatavissa oman leivän leventämiseen eikä työpanosta tarvinnut luovuttaa lahjoitusmaaisäntien käyttöön.

Kun sitten Suomi itsenäistyi, oli entistäkin selvempää, että elintaso kohosi kaikinpuolisen aktivoitumisen myötä. – Maataloudessa tehtiin erittäin pitkiä työpäiviä ja monimuotoinen kurssitoiminta toi uutta laatua niin omien kuin myytäväksi tarkoitettujen tuotteiden valikoimaan. Tätä kehitystä kuvaa Impi Wiika kirjoittamassaan Vpl Pyhäjärven historiassa seuraavasti: ”Maan itsenäistymisen jälkeinen nopea maatalouden kaikinpuolinen nousu näyttäytyi lähinnä peltoalan lisääntymisessä, karjakannan uusimisessa, rakennusten korjaamisessa ja puutarhojen perustamisessa. Pitäjän kyläkuntien kuva muuttui ja yleinen hyvinvointi alkoi. Niihin epäileviin kysymyksiin, joita Kannaksen tulevaisuuteen nähden oli aikanaan herätetty, sen väestö antoi itse vastauksen. Se ei ollut jäänyt ruikuttamaan vaikeuksien keskelle, vaan oli ottanut ratkaisut omiin käsiinsä, josta seurauksena oli koko maakunnan kasvojen ja koko elämäntahdin muuttuminen. Missä ennen oli korpi tai vesiperäinen sammaloitunut niitty, siellä kasvoi rehevä apilaheinä tai korkea vehnä. Pellon rajat olivat kaikonneet taloista kauas, oli syntynyt laajoja silmää hiveleviä viljelysaukeita, jotka kaikki kertoivat asukkaiden työstä ja kasvaneesta varallisuudesta.”

– Todettakoon, että kun Pyhäjärven peltoala vuonna 1920 oli 4289 hehtaaria, oli se vuonna 1943 kaksinkertainen eli 8488 hehtaaria. Samalla tietysti myös tilakoko kasvoi merkittävästi vuosisadan alun erittäin pientilavaltaisesta keskikokoisen suuntaan. Yleinen toiveikkuus oli vallalla. Yhdessä tekemisen meininkiä kuvaa erinomaisesti myös vilkas koulutus- ja kurssitoiminta. – Erityisen runsaasti järjestettiin kursseja vuonna 1896 perustetun Pyhäjärven maamiesseuran ja koko pitäjän alueella viitenätoista kyläyhdistyksenä toimineiden marttojen toimesta. Tärkeä osansa kurssitoiminnassa oli 1918 Karl Fazerin omistukseen siirtyneellä Taubilan kartanolla. Vilkasta oli myös osuus-, yhdistys- ja muu järjestötoiminta. Urheilullakin oli merkittävä vaikutus ihmisten hyvinvointiin ja yhteistoiminnan kehittymiseen. – 1800-luvun lopulta alkaen urheiltiin nuorisoseuroissa, kunnes vuonna 1915 perustettiin Voimistelu- ja Urheiluseura Pyhäjärven Kaiku. Sillä oli omat, vilkkaasti toimivat kyläosastonsa suurimmissa kylissä. Pitäjän keskeisenä urheiluareenana, voisiko sanoa leikillisesti stadionina toimi Kirkkoaho. Vilkkaasta yhdistystoiminnasta kertoo sekin, että eri puolilla pitäjää oli yhteensä kaksikymmentä seurojentaloa.

Pyhäjärveläisyys periytyi uusille asuinsijoille Edellä kerrottua taustaa vasten ei siis todellakaan ole mikään ihme, että Pyhäjärven kunnan hoitokunta toimi myös uusilla asuinsijoilla varsin ripeään tahtiin. – Säätiön perustamisen kanssa samanaikaisesti käynnistettiin myös oman pitäjän historian valmistelu. Historiahanke eteni pikavauhdilla, sillä Impi Wiikan kirjoittama historiateos valmistui A4-kokoisena, 500-sivuisena laitoksena jo vuonna 1950, pari vuotta hankkeeseen ryhtymispäätöksen jälkeen, kiitteli Antero Pärssinen.

Kotona Pyhäjärvellä oli kokoonnuttu Kirkkoaholle viettämään yhdessä kihupyhää kahdeksantena sunnuntaina kolminaisuudesta eli vuosittain vaihdellen heinäkuun lopun ja elokuun alkupuolen välillä. – Eikä kihupyhän vietosta haluttu luopua. Niinpä jo 27.7.1947 järjestettiin ensimmäiset Pyhäjärvi-juhlat Siurossa. Näin jatkettiin entistä pyhäjärveläistä perinnettä täällä uusissa oloissa. Hajallaankin asuen haluttiin kokoontua yhteen juhlimaan ja tuttuja tapaamaan; haastamaan. – Juhlapaikkamme on vuosien saatossa vaihdellut. Eniten juhlayleisöä on saatu pääsijoitusalueilla Satakunnassa ja Pirkanmaalla järjestetyissä juhlissa. Menestys oli myös Pyhäjärvellä vuonna 1998 järjestetty Kihu, johon matkusti 14 bussillista juhlakansaa. Jumalanpalvelus pidettiin lahjoitusmaatalonpoikien muistomerkillä ja kirkkokahvit juotiin luonnollisesti Kirkkoaholla. Vpl- Pyhäjärvi-lehden tarve selkiintyi 1950-luvulle tultaessa. – Säätiö ryhtyi tuumasta toimeen. Vuoden 1955 Keikyän Pyhäjärvi-juhlille valmistui 1000 kappaleen näytenumero, ja seuraavana vuonna tehtiin päätös vakituisesti ilmestyvästä lehdestä. Vastaavina toimittajina olivat alkuvuosina Jalmari Pusa ja Martti Tenkanen. Kauko ja Eeva Hämäläinen toimittivat lehteä vuodesta 1963 alkaen kahden vuosikymmenen ajan.

Antero Pärssinen painotti, että täytyy todella ihailla tuota pyhäjärveläisten ikäpolvea, joka niissä oloissa heti sodan jälkeen, kun kädet olivat täynnä työtä uuden elämän ja kodin rakentamisessa, uusille asuinsijoille tottumisessa ja kunkin paikkakunnan elämään aktiivisesti osaa ottaessa, vielä jaksoi uurastaa karjalaisuuden ja pyhäjärveläisyyden vaalimisessa. – Samalla he loivat vankan pohjan vuosikymmeniksi eteenpäin sille työlle, jonka näkivät tärkeäksi. He rakensivat menneiden sukupolvien sitkeällä uurastuksella luodulle pohjalle – pohjalle, jonka esi-isämme, pyhäjärveläiset lahjoitusmaatalonpojat olivat edellisellä vuosisadalla rakentaneet. – Säätiömme alkuajan johtohenkilöt ymmärsivät myös jatkuvuuden merkityksen. Kokeneiden kunnallis- ja järjestömiesten ja naisten joukkoon valittiin nuoria pyhäjärveläisiä. Näin säätiön hallintoon tulivat mm. Erkki Pärssinen, Reino Äikiä ja Salme Rintala. Heidän työnsä yhdessä monien muiden kanssa on kantanut säätiötämme 2000-luvulle asti. Järjestelmällisesti on säätiön hallintoon haettu nuorempia henkilöitä. – Evakossa syntyneiden määrä on lisääntynyt 2000-luvulla niin, että me paljasjalkaiset pyhäjärveläiset olemme nyt vähemmistönä säätiön hallinnossa.

Tämän päivän Vpl Pyhäjärvi-säätiön keskeiset toiminnot ovat Pyhäjärvi-juhlien järjestäminen yhdessä paikallisten toimijoiden kanssa, kuukausittain ilmestyvän Vpl. Pyhäjärvi-lehden kustantaminen ja toimittaminen, opiskelu- ja urheilustipendien jako sekä Karjalaan, Pyhäjärvelle jääneiden ja sinne pystytettyjen muistomerkkien ylläpito. – Sankarihauta-alue muistokivineen, Vapaussodan muistomerkki, kirkon paikan muistokivi ja aitaus sekä lahjoitusmaatalonpoikien muistomerkki ovat huolenpitomme kohteina. Tähän liittyy luonnollisesti myös hyvien, toimivien suhteiden ylläpito alueella nykyisin asuviin ihmisiin ja heidän johtohenkilöihinsä.

Tämän päivän nuoria juhlapuhuja kannusti hankkimaan tietoa juuristaan. – Nyt kun juhliimmekin saatiin uutta ilmettä netti-tietokilpailun muodossa ja kiinnostus omiin juuriin – omaan sukuun – on yleisesti lisääntymässä, toivon, että teidän aktiivisuutenne kantaisi kauas tulevaisuuteen karjalaisuuden ja erityisesti pyhäjärveläisyyden vaalimisessa. Käykää tutustumassa esivanhempienne entisiin asuinsijoihin. Kauniit, todella kauniit, maisemat ovat siellä nytkin tallella, vaikka infrastruktuuri ei olekaan meillä totutulla tasolla. – Tutustukaa pyhäjärveläisyyden historiaan ja elämän sisältöön. Meillä on erinomainen historiateos, jota useat kylä- ja koulupiirikirjat täydentävät suurenmoisesti. Kyselkää menneistä ajoista vanhemmiltanne ja isovanhemmiltanne.

Lopuksi Antero Pärssinen kertoi omakohtaisia muistikuva Pyhäjärvi-juhlien alkuajoilta. – Olin ensimmäisten Pyhäjärvi-juhlien, Siuron juhlien 27.7.1947 aikaan vähän yli kymmenvuotias. Erityisesti on jäänyt mieleeni vuodelta 1634 olevan kirkonkellon soitto juhlapaikalla. Se kuulosti tosi juhlavalta pienen pojan korvissa. – Toinen erityismuisto on Kaiun muistoviestin vanhimpien, yli 50-vuotiaiden osanottajien juoksuasut: takki, hattu, kengät ja sukat pois, henkselit kunnolla olkapäille, housunlahkeita pari kierrosta ylös ja sitten menoksi. – Nuoruusvuosilta muistan erityisinä helminä Nestori Kaasalaisen lennokkaat puheet ja juhlakansan vilkkaan haastamisen, jota Nestori joskus puhuessaan vähän toppuuttelikin – ainakin puheen aikaista sorinaa.

Pärssinen esitti Vpl. Pyhäjärvi-Säätiön puolesta kunnioittavan kiitoksen kaikille niille, jotka ovat 60-vuotisen toiminnan aikana uurastaneet pyhäjärveläisyyden eteen säätiön hallinnossa, lehden aikaansaamisessa ja jokavuotisten juhlien järjestämisessä ja niillä käymisessä. – Kuten Reino Äikiän kirjoittama säätiömme 60-vuotishistoriikki ja toimintamme kaikkina noina vuosina osoittavat: yhteistyö on edelleen voimaa. Toivon ja uskon, että työ pyhäjärveläisyyden – karjalaisuuden vaalimisessa jatkuu ja saa yhä uusia sukupolvia kunnioittamaan esivanhempiemme työtä ja perintöä. Sen nämäkin Pyhäjärvi-juhlat Mouhijärvellä osoittivat, kiitteli juhlapuhuja. 60-vuotisen taipaleensa kunniaksi säätiö tarjosi tilaisuuden päätteeksi juhlaväelle kahvit.